Valmis Lauttasaari

Nyt ollaan Oonan kanssa näiden Lauttasaari-treenien jälkeen siinä pisteessä, että paikan suhteen aletaan olla valmiita. Oltiin siellä eilen harjoittelemassa, ja kaikki sujui paremmin kuin hyvin. Käytiin oikeastaan sama litania paikkoja läpi kuin aiemmin. Ensin Lidl, Apteekki ja kaikki muut liikkeet, jotka sijaitsevat vierekkäin Heikkiläntien aukiolla. Siitä vielä S-Market, kukkakauppa ja Cafe Picnic. S-Marketin luona oli parkkeerattuna kuorma-auto ja ties mitä muutakin rakennustyömaalle kuuluvaa tavaraa pitkin jalkakäytävää. Odotin, että niistä Oona varmasti hämmentyy, koska alue, jonka poikki meidän piti kävellä, oli todella sotkuinen ja epäselvä, mitä se ei aiemmin ole ollut. Mutta väärässä olin - ja hyvä toki niin. Koira kierteli, pujotteli ja ohjaili mut läpi sokkeloisen reitin kuin se olisi mennyt siitä jo kauan aikaa säännöllisin väliajoin useita kertoja. Kierrettyään työmaan parkkipaikan kautta koukaten, se palasi takaisin jalkakäytävälle itse ilman pyyntöjä. Onneksi tuo hässäkkä on poistumassa pian, ja päästään taas kulkemaan normaalia kautta kauppaan. Lauttasaaressa on ylipäätään aika paljon nyt rakennustyömaita menossa. Matkan varrella salille on Vattuniemenkadulla osittain tien tukkeena jonkinlaiset talonrakennussysteemit, ja joudutaan autoteillä liikkumaan siinäkin. Ehkä muutama metri vain, mutta hankalaksi työmaa tekee Vattuniemenrannan ylittämisen, kun pitäisi kuulla tuleeko autoja ja mistä niitä menee, mutta työmaan äänet peittävät inhottavasti osan äänistä. Täytyy vähän vilkuilla autojen valojakin, jotka erotan jo aika kaukaa. Onneksi on pilvisiä päiviä ollut nyt ja hyvin hämärää, että pystyy hyödyntämään valoja. Auringonpaisteella se on turha toivo. Koirahan ei tiedä, koska mennään yli, se mun on aina itse ratkaistava. Se selvästi tajuaa, mikä on autojen ja mikä jalankulkuun tarkoitettu väylä, tuon olen huomannut sen toimissa jo aiemmin. Eilinen oli siitäkin hyvä päivä, että aurinko pilkisteli kirkkaasti taivaalla häikäisten mun silmiä, joten en voinut itse normaalisti käyttää vähäistä näköäni, vaan nyt oltiin täydellisesti koiran taitojen ja oppiman varassa. Koko tähän harjoitukseen aikaa kului kokonaisuudessaan noin tunnin verran. Nyt voidaan tästä lähtien hyvillä mielin liikkua Oonan kanssa kahden ilman, että meillä on enää mukana matkassa näkevän ihmisen silmät seuraamassa takana :) Reitithän katsotaan aina alkuun niin, että mukana on juuri tähän tarkoitettu ammatti-ihminen, joka reittejä kanssamme katsoo, koska enhän itsekään niitä etukäteen voi tietää. Nyt Oona on ns. Lauttasaarikurssinsa suorittanut sen kiitettävin arvosanoin läpäisten, myös mulla on kaikki hallussa joten voidaan rauhassa lähteä liikkeelle ihan keskenämme, tai minä yksin, jos joskus sellainen tilanne sattuu eteen.

Nyt alkaa olla aika siirtyä joululomille uusien reittien opettelusta. Töitähän Oona tekee yhä edelleen, mutta vain sellaisissa paikoissa, jotka ovat jo tuttuja entuudestaan. Huomasi muuten, että kun käytiin uusia juttuja läpi, oli koira harjoitustunnin jälkeen väsähtänyt. Eikä ihme, onhan uuden opettelu eri juttu kuin vanhan toistaminen uudestaan ja uudestaan. Siinä joutuu mun lisäksi koirakin painamaan mieleensä paljon uusia teitä ja rakennuksia, kaikkea mitä milloinkin uudet reitit pitävätkään sisällään. Kaikesta väsymyksestäkin huolimatta Oona oppii todella nopeaan, eikä siltä tarvitse kahteen kertaan yleensä kysellä, mihin mennään, kun mainitsen uusien paikkojen nimiä. Jos nyt jotain huomautettavaa keksimällä keksin, on Lidlin paistopiste ja K-Supermarketin liha- ja kalatiskillä käyttäytymisessä hieman parannettavaa. Kova nuuskiminen ja herkkuihin huomion kiinnittäminen voisi olla vähäisempää. No, se on labradorinnoutaja ja sillä on rodulle hyvin yleinen ominaisuus, ikuinen nälkä. Menköön sen piikkiin ainakin nyt, kun niiden himoitseminen ei ole sen työntekoa häirinnyt muuten, kuin tiskeiltä poistumisen kannalta hieman, kun saan vähän enempi käskeä. Jos nyt kaikki menee suunnitelmien mukaan, se saattaa päästä ensi viikolla pariksi päiväksi Joensuuhun lomailemaan oikein kunnolla. Luonnon helmassa vapaana juokseminen ja takapihalla luun syöminen ja sen lumeen piilottaminen (Oletan, että Itä-Suomessa on jo lunta edes vähän) ovat kyllä enemmän kuin ansaittuja rentoutumishetkiä, todella hyvin se on työnsä hoitanut :)

Seikkailua Lauttasaaressa

Viime aikoina ollaan Oonan kanssa harjoiteltu uusia reittejä Lauttasaaressa. Tämä aiheuttaa joissain tutuissa ihmisissä hieman hämmästystä, koska itsehän asun aivan toisella puolella kaupunkia. Miksi opetella ja koiralle opettaa paikkoja niin kaukana kotoa, kun lähempänäkin on samat palvelut. Syitä on oikeastaan kaksikin. Ensiksikin voinen esittää vastakysymyksen: Miksi mun ja meidän pitäisi liikkua vain aina entuudestaan tutuissa paikoissa mahdollisimman lähellä kotia? Vaikka omat lähiympäristöt ovat toki tärkeitä, tulisin hulluksi, ellen pääsisi liikkumaan muualle. Haluan tuntea kaupunkia jossa asun, ja haluan myös koirani tuntevan sen. Hiljalleen ollaan menty uusiin kaupunginosiin, joskaan ihan kaikkea ei varmastikaan aivan heti käydä läpi. Se, mikä milloinkin tulee ajankohtaiseksi jostakin suuremmasta syystä opetella, opetellaan. Huvin vuoksi ei lähdetä käymään aivan koko pääkaupunkiseutua kuitenkaan läpi. On piristävää nähdä uusia paikkoja, ja saada vaihtelua pelkkiin kotiseutumaisemiin. Toinen syy tälle Lauttasaarelle on se, että käyn siellä tekemässä kuntosalitreenin kolmeen kertaan viikko. Siihen en tässä sen enempää syvenny, asiasta löytyy ajatuksia enempi omasta blogistani. Mun mielestäni on ihan järkeenkäypää, että kun olen Lauttasaaressa jo valmiiksi, voin hoitaa siellä kauppaostokset ja muut tarvittavat asioinnit ja mennä suoraan kotiin ilman, että tarvitsee tehdä Vuosaaren kautta ylimääräinen lenkki. Siinä säästyy aikaa ja voimia varsinkin, kun päiviin on sisällytetty muitakin aikataulutettuja menoja.

Sekä viime- että myös tällä viikolla oli vuorossa Lauttasaaren S-Market, Lidl, Apteekki ja Alkokin katsottiin, kun se siinä lähellä sijaitsee. Oonahan nappaa paikat helposti nimistä muistiinsa, joten noilla nimillä mentiin ja neuvottiin sitä oikeaan liikkeeseen. Innoissaan se eteenpäin kulki ja uskon, että samalla aivot tekivät hurjasti muistiinpanoja seuraavaa kertaa varten :) Ensi tiistaina mennään uudelleen. Sittenhän se nähdään, kuinka oppi on jäänyt mieleen. Oonan tuntien on taatusti tarttunut muistiin, koska nopeasti se on aiemminkin ymmärtänyt mistä on kyse. Hienosti koira on oivaltanut myös Ruoholahden metroaseman "hissiongelman". Olen joiltakin muilta näkövammaisilta kuullut, että metrolaitureilta on hankala päästä hissiin. Hissi piippaa, mutta ei silloin, kun ovet avautuvat. Hissejähän on kaksi, joten se täytyy selvittää, kumpi ovista avautuu. Oonan kanssa me odotellaan keskellä niin, että ovet ovat meitä molemmin puolin. Mulle tuo ei ole ihan niin hankalaa, koska näköä on ihan vähän ja pystyn erottamaan kummasta ovesta pääsee sisään. Hissit on kuitenkin hankalasti rakennettu sellaisiin "syvennyksiin", että ovien näkeminen vaatii myös multa siksi aikamoista pään pyörittelyä ovelta toiselle, kurkkimista ja silmien siristelyä. Oona on ilmeisesti ymmärtänyt hiljattain, ettei nyt olla niillä helpoimmilla vesillä ja on ottanut asiakseen katsoa ovitilanteen puolestani. Se näkee oven avautumisen ja osaa viedä oikeaan hissiin. Mun ei itse tarvitse jatkuvasti näin ollen seurailla niin tarkasti hissejä ja niitä syvennyksiä.

Huomenna päästään tekemään pikakatsaus Eiraan. Se käydään tarkemmin läpi vasta myöhemmin, mutta nyt saadaan pieni maistiainen jo tulevasta. Torstaina ollaan menossa taas salille. Minä treenaamaan ja Oona lepäilemään ja viettämään vapaatuntiaan. Oonahan saa viettää töidensä lomassa vapaan hetken oman treenailuni välissä. Sillä on salilla oma paikka henkilökunnan tiloissa, joissa se saa rapsutuksia ja huomiota, josta se nauttii kovasti. Asiakkaiden ulottuvilla koira ei ole, mutta tuttu henkilökunta voi sen kanssa vapaasti jutustella. Näissäkin on kai monta tapaa toimia. Toiset tykkäävät, että opaskoira on valjaissa paikallaan koko asiointiajan niin, ettei sitä kukaan huomioi. Itse olen ottanut tässä toisenlaisen linjan. En ole huomannut siitä Oonalle olevan minkäänlaista haittaa. Salilta lähtiessä se opastaa aivan normaalisti, eikä rentoutumishetkellä ole mitään negatiivista seurausta koskaan ollut. Se enemmänkin virkistää koiran aivotoimintaa ja työtarkkuutta. Tämä on niitä asioita, jotka herättävät mielipiteitä puoleen ja toiseen riippuen ihmisestä. Ja on varmasti myös koirakohtaista. Meillä kuitenkin tämä toimintatapa testattu ja hyväksi havaittu. Oona nauttii ja myös minä voin olla varma, että kaikki menee hyvin näinkin. On paljon tilanteita, joissa Oona saattaa makoilla useammankin tunnin paikoillaan valjaissa. Näitä on yleensä omat opiskeluun liittyvät hetket. Silloin koira pötköttää pöydän alla, ja kummasti se rauhoittuukin kuuntelemaan luentotilan edessä puhuvan ihmisen juttuja. Sellaisissa paikoissa, joissa sen on mahdollista päästä hengähtämään työnteosta tauolle, annan sille siihen luvan ihan mielelläni. Onhan ihmisilläkin lounas- sekä kahvitauot. Oonalle parasta rentoutumista on juurikin se, että se saa nauttia (tuttujen) ihmisten huomiosta ja läsnäolosta.

Sain pari kuukautta sitten ulkomaantuliaisena lahjaksi Oonasta maalatun taulun. Oma silmäni ei riitä erottamaan muuta kuin epäselvänä kuvan, joten en osaa sanoa, kuinka paljon se Oonalta lopulta näyttää. Monista muiden kommenteista päätellen maalaus on hyvinkin onnistunut. Oonasta napattiin jossain vaiheessa kuva, josta mallia katsoen taulu on suoraan Rodoksella maalattu. Toisilla on kyllä silmää ja taitoa tehdä tällaisia töitä.

Oonan
Facebook-sivulla
on lisättynä aiemmin blogissa mainitsemani Oonan possunkorvanodotusvideo. Ei se ehkä ihan tarkimmasta päästä ole, mutta kyllä siitä selvän jotakuinkin hyvin saa. Ainakin äänet kuuluvat. Jännä miten aina possunkorvan nähdessään koira sekoaa, eikä meinaa nahoissaan pysyä. Mutta kun kamerat laitetaan päälle, ollaan niin vaisua ja ujoa että... Nytkin sain sitä houkutella hieman esiintymään, mutta melko laimeaksi se jäi. Joskus sen saa yllätettyä kyllä, mutta ne kerrat ovat aika harvassa...

Kamalat metroraot, kamalemmat ritiläportaat, kamalimmat korkeatpaikat!

Oona on alusta asti pelännyt korkeita paikkoja. Sellaisia, joista näkee alas. Esimerkiksi kauppakeskuksissa olevat lasit yläkerroksissa. Kun sieltä näkee alas edelliseen kerrokseen, se on Oonan mielestä jotakin aivan hirvittävää. Jos koira joutuu lähelle lasia, se menee matalaksi, haraa tassuilla vastaan levittäen ne niin leveälle kuin mahdollista ja menee aivan jäykäksi. Toinen paikka on rappuset, joissa on sellaiset aukot, joista näkee alas. Niitä ei uskalleta kiivetä ylös millään. Muistan, kun Oonan minulle tullessa treenasimme kouluttajan kanssa meidän kerrostalon rapussa yhtä sellaista kohtaa useampaan kertaan, jossa oli rappusten vierellä kaide, jonka väleistä näkyi pudotus alas. Jossain vaiheessa Oona oppikin menemään siitä ohi jarruttamatta, mutta selkeästi aina varoi kyseistä paikkaa. Edelleen rappusissa se olen minä, joka menen kaiteen puolella ja koira vieressä toisella puolella. Näitä pelkoja olen kuullut muillakin koirilla joskus esiintyvän. Asia saattaa kuulostaa hieman kummalliselta, koska tässä on kyseessä kuitenkin opaskoira, jonka tulisi sopeutua kaikkeen ja selvitä lähes mistä vain. Mulla ei itselläni ole vastausta siihen, miksi Oona noin käyttäytyy, mutta kaikki opaskoirille vaadittavat testit se on läpäissyt ja siitä on koulutettu oikein mainio ja työnsä mallikelpoisesti suorittava kansalainen. Toki koirilla on erilaisia luonteita ja pelkoja, ja luultavasti tämä ei ole ollut esteenä koulutukselle. Itse näen tässä Oonan varovaisuudessa hyviäkin puolia. Mahdolliset pudotukset se kiertää kaukaa. Ja jos se alkaa jarruttaa ja laittamaan vastaan, tiedän, ettei itsekään kannata jatkaa eteenpäin. Jos näitä pudotuksia ei lasketa, Oona on aina utelias ja halukas jatkamaan matkaa, eikä taatusti heittäydy laiskottelemaan kesken retken, mentiinpä minne tahansa, missä tahansa. Jos koira säntäisi suinpäin pudotukseen, siinä kävisi huonosti. Tai jos se pysähtyisi liian myöhään juuri siihen reunalle. Voin kuvitella tilanteen, jossa aurinko paistaa kirkkaana pilvettömältä taivaalta, jolloin en pysty erottamaan itse juurikaan mitään. Jos liikuskellaan vaikkapa venesatamassa, jossa pudotus mereen on lähellä. Auringon sokaistessa silmäni ja kumotessa sen pienenkin näön, joka minulla on olemassa, tuskin havaitsisin pudotusta. Koira havaitsee. Ajoissa. Se ei koskaan suostuisi menemään ehkä arviolta kahta tai kolmea metriä lähemmäs. On tästä hyötynsäkin. Oikeastaan harvoin törmään tilanteeseen, jossa tuo asia tuottaisi hankaluuksia. Noita kuvailemiani laseja tulee melko vähän vastaan paikoissa, joissa me yleisimmin liikumme. Ja silloin kun niitä on, ei ole mikään pakko kulkea niiden vieressä. Aivan hyvin voidaan vaihtaa puolta lähemmäksi seinää niin, että Oonakin tuntee olonsa mukavaksi työtä tehdessään. Portaissa kaiteet eivät enää juurikaan haittaa joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, se on pitkäjänteisen ja rauhallisen, koiralle kannustavan treenin tulos.

Täällä uudessa kodissa porraskäytävässä raput pohjakerrokseen tuottivat kuitenkin Oonalle päänvaivaa. Syytä en edelleenkään tiedä, koska ne eivät eroa millään tavalla esimerkiksi aiemman kodin rappusista. Ensimmäistä kertaa alas mentäessämme täällä Oona jumittui ylätasanteelle, eikä suostunut millään tulemaan askeltakaan rappusiin. Yritin ensin kannustaa niin, että pidin normaalisti kiinni opaskoiravaljaista, ja koetimme mennä kuten missä tahansa aiemmissa paikoissa. Kun mitään edistystä ei tapahtunut, päästin irti valjaista, otin hihnasta kiinni niin, että pääsin itse rappusiin edeltä. Menin muutaman askeleen itse alemmas ja jäin siihen kasvot koiraan päin. Aloitin rauhallisen keskustelutuokion koiran kanssa. Selvitin puhumalla, että nämä ovat ihan samanlaiset portaat, joissa se on aiemminkin kulkenut ja kutsuin sitä tulemaan rohkeasti alemmas. Koira katseli minua ja rappusia koko ajan, oli utelias ja häntä heilui. Vaikutti enemmänkin empivältä, en ehkä sanoisi, että olisi suoranaisesti pelännyt, ei ainakaan mennyt paniikkiin. Aikani jutusteltuani ja yhden askeleen alemmas siirryttyäni rohkaisuksi koiralle, se vihdoin otti kuin ottikin askeleen. Paljon, erittäin paljon kehuja ja kannustusta, rohkaisua. Tuli toinen, kolmas, neljäs, viides askel... Kehujen saattelemana päästiin hienosti raput alas. Ylös mentäessä ei ole ollut mitään ongelmaa. Seuraavalla kerralla ihmeteltiin taas hieman, mutta huomattavasti vähemmän aikaa. Pian tuo meni ohi, ja nyt koira häntä heiluen hitvettää portaat ilman minkäänlaista empimistä. On jännä huomata, kuinka jotkut portaat voivat aiheuttaa tällaisen reaktion. En tiedä, mikä niissä koiraa arveluttaa, kun ne ovat kuitenkin samanlaiset kuin missä se on aiemminkin kulkenut.

Nyt kun ollaan täällä pääkaupunkiseudulla käytetty julkisia todella paljon, ja erityisesti metroa, olen huomannut, että joskus siinä on pientä takkuamista. Tätä esiintyy hyvin harvoin, mutta olen kiinnittänyt asiaan silti huomion. Metrohan on Oonalle vieras juttu, ja aiemmin olemme sitä vain kerran tai pari käyttäneet ennen muuttoa. Nyt muutamalla kerralla metroon mentäessä ja sieltä poistuessa Oona on kovasti tarkkaillut metron lattian ja raiteen väliin jäävää rakoa, jossa on korkea pudotus. Siinä ollaan sitten emmitty, että uskalletaanko metrosta astua ulos vai ei. Jos se tassu lipeää sinne rakoon ja koko koira siinä perässä... Näin se Oonan täytyy ajatella. Varsinkin me, jotka metrolla usein matkaamme, tiedämme että ovissa on oltava nopea. Metro ei odota, ja aina ei ole takeita siitä, että ovien lähiseutu tarkistetaan ennen kuin ovet vedetään kiinni. Siksipä ovista on painuttava salamana ulos, tällainen mielikuva on juurtunut mulle päähän jo vuosia sitten ja sitä olenkin ahkerasti noudattanut. Mitä sitten teen, kun Oona jää tutkimaan rakoa? Ensimmäisellä kerralla, kun se tapahtui, en todellakaan toiminut oikein. Menin itse paniikkiin ja ajattelin, että ovet sulkeutuvat ja jäämme väliin, tai vähintään jompikumpi meistä joko minä tai koira. Loikkasin ulos metrosta, otin molemmin käsin kiinni valjaista ja kiskoin koiran ulos sille samalla kotkottaen, että alkaa tulla sieltä nyt. Kun ovet sulkeutuivat, paniikki laantui ja metro jatkoi matkaansa, tajusin toimineeni väärin. Tuo on pahin virhe, mitä voin tehdä. Mutta minkäs teet, kun ulos on ehdittävä, ei siinä ole mitään mahdollisuuksia jäädä lepertelemään kuin pikkulapselle, että jospas nyt tulisit. Oonalla häntä vain heilui ja se oli, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Ajattelin, että tästä täytyy samantien soittaa Oonan kouluttajalle ja kysyä neuvoa. Hänellä varmasti olisi keino ja ratkaisu ongelmaan. Tiesin, että olihan meidän päästävä kotiinkin, eli uusi metromatka olisi vielä edessä. Ja kun se koitti, mietin ja jännitin kovasti metroon nousua. Kumma kyllä se ei tarttunut koiraan, oli kuin se ei olisi tajunnut tunnetilaani lainkaan. Uskon kyllä, että se tajusi, muttei piitannut siitä. Tai sitten se oli vain niin huomaamaton ele kuinka se reagoi, etten vain huomannut. Väitän osaavani lukea koiraani aika hyvin, joten tiedän, jos se käyttäytyy kummallisesti tai jos sen mieltä jokin vaivaa. Hetki uuteen koetukseen tuli. Mutta ilman minkäänlaista ongelmaa. Koira tassutteli pitkin askelin metroon, eikä ollut huomaavinaan koko rakoa, vaikka siinä se oli ihan yhtä leveänä ja kammottavana kuin tullessakin. Tällaisia hyviä metromatkoja on jatkunut ja jatkunut edelleen. Tuo oli pahin jumiutus, mutta jotain pieniä on tullut muutama vielä jälkeenpäin. Niistä on selvitty vain käskemällä koiraa eteenpäin, mikä on auttanut samantien, perään kehut ja kaikki on ennallaan. Kouluttajalle soitto jäi vielä toistaiseksi, kun mitään pahoja jarruja ei ole laitettu pohjaan. Enkä itsekään jännitä metromatkoja enää juuri lainkaan. Ensimmäinen jarru tuli täysin yllättäen, mutta siitä asti olen aina tiedostanut, että sellainen saattaa tulla vielä uudelleen, ja valmistellut koiraakin siihen, että mennään ovesta kerralla sisään ihan yhden pysähdyksen taktiikalla :) Ääni ja sen painot auttavat Oonaa kovasti. Se reagoi selkeästi kehuihin ja rohkaisevaan äänensävyyn, jo sillä saadaan monta juttua ratkeamaan. Jos vielä yksikin ensimmäisen jarrutuksen kaltainen tilanne tulee, on syytä ottaa heti yhteyttä kouluttajaan ja pyytää apua. Koululta löytyy varmasti kullanarvoista apua sekä keinoja, kuinka saadaan kulkemisesta mahdollisimman sujuvaa ja ongelmat karistetuksi pois tieltä.

Ollaanpa kerran jouduttu junassakin siihen tilanteeseen, että meidän oli tultava toisen vaunun kautta ulos. Korkeat ritiläportaat, joista näkyi alas maahan, olivat Oonalle kauhistus. Onneksi kyseessä oli päätepysäkki, joten ehdittiin hyvin päästä junasta ulos. Aikaa ei kuitenkaan ollut niin paljoa, että olisin ehtinyt alkaa houkutella Oonaa ja treenaamaan sen kanssa noissa kyseisissä portaissa. Hetkeä olisi vaikeuttanut myös jatkuvasti sulkeutuva junan ovi, jota olisi pitänyt tietyin lyhyin väliajoin availla napista painamalla. Päästiin sillä kertaa helpommalla vain kiertämällä toiselle ovelle, jossa portaat olivat Oonaystävällisemmät. Olisi hyvä, jos pääsisimme tutustumaan myös korkeisiin ritiläportaisiin paremmin, mutta se ehkä vaatisi jo VR:ltäkin jonkinlaista joustoa ja erikoisjärjestelyitä. Myöhemmin keksin, että laittamalla esimerkiksi jonkinlaisen kankaan peitteeksi portaille, olisi ehkä koiran saanut tulemaan ne muitta mutkitta alas. Täytynee seuraavalla kerralla testata. Onneksi junavaunujen uudistumisen myötä lemmikkivaunut ovat nykyään hyvät. Käsittääkseni niissä on ainakin suurimmassa osassa nyt matalalattiat, joten aremmatkin koirat saadaan kyllä junaan ja ulos :)

Kuulumisia uudesta kaupungista!

Heippa taas pitkästä aikaa! Aika on taas vierinyt eteenpäin ja viimeksi ollaan keväällä kuulumisia kertoiltu, Facebookin puolella hieman ajankohtaisemmin koira "itse" on jutellut kyllä enemmän. Tosiaan sitten viime kirjoittelun on tapahtunut kaikenlaista. Suurin muutos on ollut se, että me ollaan vaihdettu kokonaan paikkakuntaa. Asustellaan tätä nykyä Helsingissä, jossa Oonalle onkin riittänyt paljon opeteltavia reittejä ja paikkoja noin yleensä.

Oona viimeisenä iltana edellisessä asunnossa. Oli aivan pienellä kerällä, liekö nautiskellut vai jänskännyt uutta tulevaa muutosta :) Luultavasti se jotain jo osasi aavistella, kyllä eläimet tajuaa. Kaltsu-kisukin pääsi kuvaan, kun olivat yhdessä sängylle asettuneet.

Heti muutettuamme oli tietenkin selvää, että Oonalle oli löydettävä ulkoilutuspaikka heti ekana iltana, siitä lähdettiin liikkeelle. Ihan helposta ja lyhyellä matkalla. Tämä kerrostalo, jossa me asutaan, on todellakin sijainniltaan aivan mieletön. Ei haittaa, vaikka kovasti liikennöity tie kulkee etupihan puolella, kun takapiha ja lähes talon takaa lähtevä metsä polkuineen ja ihanine lenkkireitteineen on lähestulkoon täydellinen paikka ulkoilla. Tuntuu olevan kovin suosittukin, koskaan siellä ei tarvitse kävellä yksin. Ihana merenrantaa pitkin kulkeva reitti lähtee myös noiden polkujen läheisyydestä. Ulkoilureitin Oona oppi nopeasti. Jo muutamien päivien kuluttua alettiin harjoitella tietä ostarille, ja sieltä metroasemalle. Suurin osa matkasta on täältä meiltä oikeastaan samaa reittiä molempiin. Jos haluan ostarille, Oonan täytyy valita eräs tietty suojatie, jonka me ylitämme. Jos taas tarkoitus on mennä metroasemalle, tulee Oonan valita toinen suojatie, johon täytyy käppäillä ostarille menevän suojatien ohi vielä jonkin matkaa eteenpäin. Toki mun on oltava tietoinen itse, missä mennään ja kartalla siitä, mistä pyydän Oonaa hakemaan suojatien milloinkin. Kuitenkin kotoa lähtiessäni sanon koiralle ääneen, kumpaan ollaan milloinkin menossa. Joko metroasemalle tai kauppaan. Ostari on siis kauppa, mentiinpä kioskille tai vaikkapa vietnamilaiseen ravintolaan, joka sekin sijaitsee ostarilla. Tässä tuli pieni oikosulku. Olen ehkä opettanut koiran nyt hölmösti, mutta toisaalta kun itse tiedän mitä mikäkin termi tarkoittaa, se kai riittää, että osaan ohjata koiraa oikein. Ostari on siis kauppa, vaikka olisin voinut kertoa sen olevan ostari jo ihan alkuun. Tyhmänä tajusin tämän vasta jälkeenpäin, kun koira oli jo omaksunut käskyt. Jos haluan ostarilla kioskille, sanon että mennään Ärrälle (R-Kioski). Jos taas haluan sinne kauppaan, se on sitten, että mennään Valintatalolle. Paria kuppilaa ja sitä vietnamilaista ravintolaa en ole sille vielä opettanut. Kotoa lähtiessäni ilmoitan aina, kumpaan mennään, jonka perusteella koira osaa sen puolisen kilometriä matkattuamme ottaa jo oikean suojatien. Eli muistaa siis, kumpaa tarkoitan, ja muistaa, kumman suojatien yli pääsee minnekin. On se fiksu :) Samoin on Ruoholahden metroaseman lähistöllä. Jos metroaseman liukuovista ulos tultuamme sanon, että mennään Musti ja Mirri-liikkeeseen, löytyy suojatie heti ilman, että mun tarvitsee pyytää erikseen sitä etsimään. Jos pyydän lähtemään Lauttasaareen, silloin mennään oikeaa ja suoraa reittiä kuntosalille ja Lauttasaaren K-Marketiin. Sillä matkalla täytyykin sitten pyytää välillä hakemaan suojateitä, ne meinaavat joskus unohtua, vaikka välillä kyllä Oona ne ottaa ilman käskyäkin. Vieraammilla reiteillä toki täytyy suojatiekäskyä erikseen käyttää, mikä onkin kaikille opaskoirille opetettu ja opetetaan jo koulutusvaiheessa aina. Olin todella yllättynyt myös siitä, kuinka hyvin Oona totteli käskyjäni ihan ensimmäisilläkin kerroilla, kun reittejä mentiin läpi. Vaikka paikat olivat vieraita, se meni häntä heiluen ja pää pystyssä eteenpäin, otti jokaisen käskyn tosissaan ja meni kuin nappia painamalla. Ei aristellut eikä ihmetellyt, vaikka onkin kyseessä pikkuisen Joensuuta suurempi kaupunki :)

Olin Tallinnassa käymässä vuorokauden reissulla syyskuussa. Oona jäi opaskoirakoululle hoitoon, koska kukaan täällä asuvista ystävistä ja tutuistani pystynyt sitä hoitoon juuri silloin ottamaan. Vein Oonan jo perjantaina, koska lähdettiin lauantaina aamulla jo niin aikaisin, että olisi tullut kiire. Hakemaan pääsin vasta maanantaina, koska sunnuntai-iltana tulomme takaisin oli niin myöhäinen, ettei koirakoululla ollut enää henkilökuntaa silloin paikalla. Näin ollen Oona oli koululla kolme vuorokautta. Maanantaina hain koiran kotiin, ja minut nähdessään se ei meinannut nahoissaan pysyä. Oli aivan intoa täynnä, hyppi ja pomppi kuin olisin ollut vähintään vuoden poissa.

Mutta kotiin tultuamme se riemu loppui siihen. Katkesi kuin veitsellä leikaten ja koirasta tuli aivan kummallinen.

Murjotti yksin mahdollisimman kaukana musta. Kuva voi olla vähän epäselvä tai sumuinen, ainakin sen ottohetkellä tuntui siltä... Yritin kutsua, että tulisi sohvalle tai sänkyyn, joissa se nukkuu monesti varsinkin päiväuniaan, mutta eipä koiruus korvaansa lotkauttanut. Kävi luonani vain kääntymässä, jatkoi sitten omalle tontilleen kauemmas. Ei siis huomioinut ollenkaan. Tätä jatkui koko loppupäivän ja vielä tiistainkin, kunnes keskiviikkona tilanne tasaantui ja kaikki oli taas ennallaan. Osaa se koirakin ilmeisesti mieltään osoittaa. Olisi hauska tietää joltakin ns. koirapsykologilta tai koirien käytökseen perehtyneeltä, mistä tuollainen johtuu. Onhan näitä kuultu ennenkin, Oonalle oli kyllä ensimmäinen kerta kun se näin murjotti.

Mutta pala kuivattua poronselkää viimeistään pelasti tilanteen :) Sit ei tarvinnut enää olla pahoilla mielin.

Syyspesukin hoideltiin pois alta. Tää rumba käytiin läpi Joensuussa, jossa käytiin vierailulla lokakuun puolivälin paikkeilla :) Karvaa siellä, karvaa täällä... Vaikka kuinka yrittäisi harjata koiran ennen pesua, tulee irtokarvaa koko kylppäri täyteen. Onneksi ei tällä kertaa ollut oma kylpyhuone kyseessä ;) Oonahan nauttii pesuhetkestä täysillä, suihkukaappeja se vähän jostain syystä kammoaa. Tulee kyllä kun houkutellaan, mutta mielummin olisi siinä ihan ulkopuolella vaan. Ja voi sitä pesun ja kuivauksen jälkeistä juoksua, matolla kierimistä ja kuonon ja ihan koko kropan hankaamista joka paikkaan, kun kutittaa... Sitten täytyy vaan odotella, että irtokarvat kuivuvat lattialle ja imuroida ne pois. Pesun jälkeen vielä turkkiin jääneiden irtonaisten karvojen harjaus ja valmista on!

Me yritetään Oonan kera palailla taas asiaan, vähän nopeammalla aikataululla tällä kertaa, ettei tulis ihan näin pitkää aikaväliä. Täällä kun tapahtuu aina kaikenlaista päivittäin, jota voisi kuvatakin ja laittaa esille tänne. Videotakin yritin hänen possunkorvanjahtaushetkestäänkin ottaa, mutta se täytyy tarkistuttaa ensin jollakin, että koira edes vilahtaa välillä kuvassa. Nuo videot on niin pieniä puhelimen näytöltä, että mun on todella vaikea niitä itse nähdä. Mutta asia selvinnee piakkoin, ellen sitä unohda.. Seuraavaan kertaan!

Kuulumisia arjesta

Heippa taas kaikille! On aika jälleen päivitellä hieman kuulumisia. Postaustahti on kovin hidas, vaikkakin tämä blogi on vielä ihan alkumetreillään. Voisi kyllä silti päivitellä useammin, kun joka päivä aina jotakin tapahtuu. Eläväisen koiran kanssa tulee aina eteen kaikennäköisiä juttuja, joita tänne voisi tallettaa :)

Oona on erittäin fiksu ja kekseliäs koira. Sille on helppo opettaa niin uusia kulkureittejä kuin myös temppuja. Yleensä opeteltava asia käydään muutaman kerran läpi, ja koira tajuaa todella nopeasti mistä on kyse ja tarttuu innoissaan uuteen asiaan. Ensimmäisimpiin temppuihin, joita itse sille olen opettanut, on kasin teko. Tosin eipä kamalasti olla temppuihin aikaa käytetty, enempi on toki hyötyä sekä Oonalle että minulle käydä harjoittelemassa valjaissa erilaisia reittejä ja saada koiralle toimintaa sitä kautta. Vaikka tottakai itse on tiedettävä ja oltava aina kartalla minne milloinkin ollaan menossa, osaa Oona uudetkin reitit melkein silmät kiinni muutaman harjoituskerran jälkeen. Sillointällöin on kivaa vaihtelua kokeilla jotakin "turhempaa", tai sellaista, jota ei välttämättä tarvita mutta koira kuitenkin mielellään ottaa uutta tietoa vastaan. Tuossa kasissa se tekee siis jalkojen välistä pujottelemalla kasin muotoisen kiekuran. Sitä tehdään vain silloin, kun makupalana on possunkorva tai jokin muu herkkupala, joita meillä kyllä melko harvakseltaan nautiskellaan. Oonalla on hyvin tarkka ruokavalio jota noudatetaan, mutta välillä voidaan palkita myös herkuilla. Ja kun possunkorva otetaan esille, ei koira meinaa pysyä nahoissaan ja kasi tulee melkein pyytämättäkin :)

Vaikka Oona, kuten muutkin, tai ainakin taatusti suurin osa labradorinnoutajista ovat erittäin ahneita ruoan perään, on meillä otus malttanut mielensä ja oppinut pitämään kinkkusiivua kuonon päällä sen aikaa, kunnes annetaan lupa. Jotenkin en raaski tätä tehdä yleensä, koska jotenkin tuntuu, että herkkupala kuonolla tuollaisella hajuaistilla tuo sellaisen veden kielelle, että melkein alkaa harmittamaan koiran puolesta :) Eikä meillä tosiaan kinkkusiivujakaan usein nautiskella, ne eivät kuulu ruokavalioon. Oona saa päivittäin kahdesti oman annoksensa / vuorokausi, joka on Royal Caninin kuivamuonaa, eli papuja, kuten meillä näitä kotona kutsutaan :) Jotkut ovat joskus hämmästelleet ja kummastelleet, kun puhun koiran syövän meillä papuja. Ei siis oikeita papusia, vaan ihan omaa ruokaansa. En tiedä miksi ne on meillä nimitetty pavuiksi, eiväthän ne edes muistuta millään tavalla papua. No. Kinkkusiivu pysyy kuin pysyykin nokan päällä :)

Oona on päässyt mummonsa (eli minun äitini) luokse viime aikoina useasti, kun ollaan käyty siellä kyläilemässä. Ympäristö on alkanut siis tulla tutuksi. Tänään kokeilin ensimmäisen kerran, osaisiko Oona mennä parkkipaikalta suoraan mummolansa kotiovelle. Asunto sijaitsee rivitalossa, eli ovia on monta ja kokeilin, tajuaisiko se mihin tulee mennä ilman, että ohjeistan sitä mitenkään muutoin kuin sanomalla, että mennään vain ovelle. Eikä tarvinnut mitään muuta ohjeistusta tai käskyjä. Koira kulki reippaasti häntä heiluen kääntyen suoraan oikealle ovelle. Kun se on valjaissa ja työssä, se kuuntelee tarkkaan ja ottaa tiedon vastaan jo hyvin pienistäkin eleistä. Oonasta huomaa selkeästi sen, että jos mukanamme on muita, sen keskittyminen usein herpaantuu jossain vaiheessa ja se kiinnittää huomionsa toiseen ihmiseen. Se selvästi tajuaa ja tietää kuka kuuluu meidän porukkaan ja erottaa heidät niistä ihmisistä, jotka ovat pelkkiä ohikulkijoita. Ja kun ollaan liikkeellä kahdestaan koiran kanssa, se ei huomioi edes ohikulkijoita vaan toimii pilkuntarkasti kuten ohjeistan sitä tekemään. Välillä vastaan tulevat koirat ovat se heikko kohta, joita pitää saada vilkuilla. Pelkkä vilkaisu ei niinkään haittaa, mutta jos niitä jäädään tuijottelemaan ja keskittyminen on aivan muualla, komennan olemaan kyttäämättä ja koira palaa taas takaisin maanpinnalle ja kiinni työnsarkaan. Ja kun mukana on matkassa muitakin, esimerkiksi ystäviäni, tulee heidän kulkea aina minun ja koiran takana, että koira saa työskentelyrauhan ja hoidettua työnsä mahdollisimman normaalisti.

Maaliskuun ajan mukana kuvioissa oli mummolassa myös hoitokoira, jonka kanssa Oona sai ystävystyä. Toinen oli hyvinkin halukas ja innokas nuuskimaan ja tulemaan todella liki Oonaa, joka alkoi jossain vaiheessa ärsyttämään, jolloin Oona taisikin murahtaa ja tilanne rauhottui. Mutta hyvät ystävykset näistä kuitenkin tuli ja Oona onkin tainnut olla nyt ihmeissään, kun kaveri ei olekaan enää paikalla kun ollaan kylään menty.

Olin jokin aika sitten ostoksilla eläinkaupassa. Taisinpa tehdä ihan tavalliseen tapaani koiranruoka- ja kissanhiekkaostoksia, kun vastaan tulikin ihan uudenlainen tuttavuus.

Pullo sisältää siis koirille tarkoitettua olutta. Alkoholiahan siinä ei luonnollisestikaan ole, mutta kyllä siinä vähän jotain oluen tuoksun tapaista olin haistavinani. En ollut aiemmin kuullut moisesta, joten pakkohan se oli matkaan ottaa. Hintaa tuolle en tarkkaan muista, mutta jotain muutaman euron luokkaa se taisi olla. Myyjä liikkeessä sanoi, että tuota voi tarjota myös kissoille, ettei kaikkea ole pakko koiralle juottaa kun tiedustelin, olisiko paha jos pienemmätkin karvakerät saisivat osansa. Kalja ei kuitenkaan kelvannut meidän
Kissaherroille
joten Oona sai koko huurteisen itselleen kolliherrojen vain nyrpistellessä nokkiaan vieressä. Taitaa ihan tavallinen ihmisten olut kelvata pojille paremmin, kun kerran piti oluttuoppi pöydältä pudottaa ja rynnätä siitä litkimään lattialle. Meillä saa oikeasti olla tosissaan varuillaan, etteivät kissat pääse olueen käsiksi. En käsitä mikä niitä siinä kiehtoo, mutta kovasti tuntuisivat oluen perään olevan, jos en pitäisi visusti piilossa. On kuitenkin tuotettava kissaherroille pettymys - ehdoton ei :) En antanut kaikkea kerralla omaansa Oonalle, vaan pullon sisältö taisi mennä kolmessa osassa sillointällöin nautittuna. Ja kuten arvata saattaa, sehän kelpasi. Tästä ostoksesta on aikaa jo reilusti, se taisi olla viime alkusyksystä ja sen jälkeen en ole ostanutkaan. Ehkäpä pääsiäisen kunniaksi voisi koiraa hemmotella.

Loppuun vielä kuva Oonasta syksyisissä maisemissa. Täällä meillä päin on ihania lenkkipolkuja rannan läheisyydessä, joissa on ihana lenkkeillä varsinkin juuri syksyisin kun lehtikasoja on joka paikassa. Päästin Oonan irti jaloittelemaan. Olisipa jo syksy taas... Tosin ihana kesäkin on vielä edessä ennen sitä :)

Yritetään palata taas pian, ainakin vähän nopeammin ja tihentää postaustahtia. Kuviakin koitetaan ottaa tapahtumista ja niitäkin lisäillä mukaan, ettei tulisi pelkkää tekstiä, kuvat kun kai kertovat enempi kuin tuhat sanaa... :)

Oona 7 V

Oona täytti maaliskuun 4. päivä 7 vuotta. Koirahan on asustanut luonani nyt vähän päälle neljän vuoden ajan. Eli jo yli puolet elämästään viettänyt meillä. Täällä päin tykätään pitää eläimille pienimuotoisia synttäreitä, tosin lahjat olivat tällä kertaa herkkujen, eli possunkorvien sekä kuivatun poronselän muodossa. Niitä en ehtinyt kuvata, ne menivät parempiin suihin heti kun ne sain paketista pois :)

Kakku sentään tehtiin. Harmittaa, kun en ehtinyt tai oikeastaan tajunnut suunnitella tätä aiemmin kunnolla, vasta synttäripäivänä huomasin että se puuttuu. Aiemmin en ole koiralle kakkua tehnyt, mutta jospa ensi vuonna sitten vähän fiksummin. Nyt tuo tehtiin osittain niistä aineksista mitä kaapista löytyi, jotain poimittiin mukaan kiireesti kauppareissulta. En osannut siinä hetkessä miettiä, mitä kaikkea erikoista voisin ostoskärryyn napata, ja millaista ulkoasua tuohon herkkuun suunnitella. Lopputulos oli koiran kana-riisimakkarasta (vai olikohan tuo lammas-riisi... nyt pätkii muisti pahemman kerran :)) muovattu pohja. Päällä kuorrutus keitetystä perunasta, ja nakinpuolikkaista tehtiin kynttilät. Vehnäallergiasta kärsivälle koiralle oli kuitenkin etsittävä vehnättömät nakit, jottei kuono turpoaisi. Keskellä on myös tomaattiruusu, joka sekin upposi koiralle ilman irvistyksiä. Persilja ei maistunut, se olikin vain parantamassa ja pelastamassa ulkonäköä kuvausten ajan. Ei varmaan näytä kovin herkulliselta, mutta koiralle se kelpasi ja pääasiahan se on :) Kakkupaperikin puuttui, mutta ne on sitten ensi vuoden heiniä :)

Labradorinnoutajillahan on tunnetusti tapana syödä kaikki ruoka-annokset niiden koosta riippumatta lähes sekunnin murto-osassa, kun saavat jotain, yleensä ihan mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa silmiensä eteen :) Niin kävi kakunkin kanssa, ja kiirettä sai pitää että ehtii napata kuvan herkuttelevasta synttärisankarista.

Synttäripäivänä ei hirveästi tehty töitä. Aikalailla vapaapäivää sai koira kerrankin pitää lukuunottamatta muutamia ulkoiluhetkiä päivän aikana, kun laitettiin valjaat työtehtävän merkiksi. Ja kyllä se rentoutuikin sohvalla.

Synttäreiltä ei tullut juuri muuta kuvattua. Kunhan saan siirreltyä muita kuvia koneelle, niin lisää viimepäivien tapahtumista on juttua kyllä tulossa. Tämän viikon eläinlääkärireissulta ei kuvattavaa ollut. Ihan perusreissu tehtiin kuten joka vuosi. Rokotukset saimme kuntoon ja katsottiin, että kaikki on muutenkin kunnossa. Eikä mitään poikkeavuuksia löytynyt, terveenä on Oona pysynyt. Kissat saivat myös rokotuksensa, mutta siitä sitten enemmän heidän oman bloginsa puolella. Näihin tunnelmiin lopetellaan tällä kertaa, ja palataan taas pian asialle. :)