Koirako sairas?

Tein muutama päivä sitten löytöjä Oonan vasemmasta kyljestä. Ei niin mukavia ja tervetulleita asioita. Kyljessä pieni patti, toinen, suurempi, itseasiassa aika suuri, melkein puolikkaan kananmunan kokoinen "litteähkö" lähempänä vatsaa, mutta kuitenkin kylkeä vielä sekin. Tätä olen aina pelännyt. Rotukoirilla kun tuppaa kaikenlaisia sairauksia olemaan enemmän, sanotaan. Pahkurat ovat sellaisia muljahtelevia ja liikkuvat ihon alla, eivät mitään paikallansa pysyviä kuhmuja. Nuo ovat ainakin tähän asti olleet täysin oireettomia. Ei aristusta kun niitä koskettaa, ei minkäänlaista eroa käyttäytymisessä, syömisessä, juomisessa jne. Ensimmäisenä noista tuli mieleen rasvapatit. Niitäkin vanhemmilla koirilla saattaa olla useampiakin. Googletin nettiä, rasvapattien pitäisi olla vaarattomia. Mutta mistäpä minä voin tietää mitään varmasti? Googlehan on diagnooseja pullollaan, sieltä voisi jokainen ottaa helposti omansa ja luottaa siihen, jos niihin todella jaksaa uskoa. Minä en jaksa enkä pysty. Täytyy varailla lääkäriaikaa mahdollisimman pian. Asia on hyvä tarkistaa. Ja jos nuo nyt vaarattomiksi rasvapateiksi todetaan, niin hyvä näin. Eläinlääkärireissut eivät koskaan ole turhia. Kuulun niihin eläintenomistajiin, jotka kiikuttavat lemmikin tarkastukseen, vaikka vaiva tai poikkeavuus olisi ihan pientäkin. Ehkä toisten mielestä olen hysteerinen, mutta mielenrauha on pakko saavuttaa joka tapauksessa, eikä sitä saada, ellei meillä ole ammattilaisen siunaus sille, että kaikki todellakin on ok. On parempi huolehtia liikaa kuin liian vähän. Olen heitellyt puolivitsinä kavereille ja muille läheisilleni niistä ajoista, kunhan mulla on omia lapsia. Varsinkin vauva-aikana, ja erityisesti esikoisen kanssa voin hyvin kuvitella omat reaktioni. Nyt se itkee sekunnin kauemmin, se on pahasti pulassa. Nyt se ei itke, miksi se ei itke. Se nukkuu liian vähän, nukkuu liikaa, syö liikaa, ei niele viimeistä suupalaa... Näitä paniikin aiheita on tuhansia. Tulen luultavasti saamaan soittokiellon hätäkeskukseen, kunhan muutaman kerran soittelen ambulanssit ja poliisit ja palokunnat paikalle lapsen aivastaessa kahden sijaan kolmesti. Joskus voisi oikeasti rauhoittua ja miettiä, mikä on todella vakavaa ja milloin voisi vielä seurailla oireita. Näissä pattiasioissa viimeksi erehdyin, toivottavasti tälläkin kertaa käy niin. Vein paniikin vallassa toisen kissani eläinlääkärin vastaanotolle löydettyäni siltä suurikokoisen pahkuran rinnasta. Lääkäri tutki ja totesi, että katti on vain satuttanut itsensä, että tuo on seurausta jostakin kolauksesta. Jälkeenpäin tajusin ettei ihmekään. Pojat olivat jouluna kaataneet kuusen kahdesti, ravanneet parvisängyn portaita ylös ja alas, kiipeilleet pitkin hyllyjä ja seiniä ja käyneet tutustumassa joka ikiseen koloon mitä silloisesta asunnosta löytyi. Siitä vauhdin ja korkealla kieppumisen määrästä on mahdoton jopa kissan selvitä kolhuitta. Pahkura hävisikin muutaman viikon kuluessa kokonaan. Mutta olkoonkin, että todennäköisesti Oonallakin on kyse vain rasvapateista, aion tälläkin kertaa olla se hysteerinen äiti ja viedä koiran mahdollisimman pian tutkittavaksi. Toivon, että pelot ja epäilyt kuolettavista syöpäkasvaimista ovat kaukaa haettuja ja turhaa panikoimista. Vaikea tätä on olla miettimättä jatkuvasti, mutta kohta pitäisi asiaan saada selvyys.

Tutkiskelin aikani pahkuroita kyljestä. Oona vissiin alkoi jo olla kypsä tälle mutistelulle ja käänsi lopulta kylkeä ja alkoi tehdä lähtöä paikalta. Nyt riittää. Lopeta jo.

Lähdettiin tänään aamupäivästä pienelle kävelylle metsään, josta saatiinkin nyt parempia kuvia aikaiseksi, kun hämärä oli jo hävinnyt. Eivät ainakaan mun silmään näyttäneet niin himmeiltä kuin lauantaiset ulkokuvat, jotka päätin jättää julkaisematta kokonaan. Oona sai viettää ns. vapaalenkin, jolloin se oli kytkettynä pelkkään fleksiin ja sai keskittyä ihan omiin juttuihinsa työn sijaan. Eli nuuskimiseen.

Oona ei ole oikein vielä täysin käsittänyt sitä, että fleksistä riittää narua pidemmällekin, vaikken tule aina perään. Helposti se jää polun reunalle ihmettelemään.

Töitäkin piti vähän tehdä. Ensin oli työ, sitten vasta huvit... Kuvat eivät kyllä työnteosta oikein kerro. Oona odotteli, että koska saa laskea kuonon kunnolla maahan. Oppii varmaan pian yhdistämään fleksin vapaa-aikaan ja siihen, että se ei ole kaukana kun naulakosta mukaan tarttuukin iso mötikkä nahkahihnan sijaan. Olisi ehkä syytä opettaa niin, että fleksi todellakin tarkoittaa sitä vapaata, eikä sotkea valjaita tuohon ollenkaan. Tutuissa paikoissa kun pystyn aivan hyvin sen kanssa tekemään kävelyreissuja ilman valjaitakin.

Toivottavasti helpottunein terveisin palaamme seuraavaan postaukseen... :)

Opaskoira = pelastajakoira?

Ei ehkä ihan virallisesti, mutta melkein niitä voisi myös pelastuskoiriksi kutsua, sen saa ihan arjessa huomata. Ainakin osaa opaskoirista, kuten tätä omaani.

Liikenteessä ei pitäisi koskaan kulkea täysin omiin ajatuksiinsa uppoutuneena, ei varsinkaan ruuhka-aikana. Niin, ettei tajua / huomioi ollenkaan, mitä ympärillä tapahtuu. Minä huolimattomuuttani näin toimin ja otin opikseni toivottavasti loppuelämäkseni. Olin kävelemässä Lauttasaaren sillalle Ruoholahden suunnasta. Yritin siirtyä sillalle, ja suurta ihmetystä herätti se, ettei koira suostu yht'äkkiä menemään eteenpäin, ei millään. Ei, vaikka kuinka houkuttelin ja komensinkin. Mietin, että ehkä siellä on jotain estettä. En itse nähnyt ainakaan edessäpäin mitään, joten kovin suuri juttu se ei voinut olla. Hetken neuvoteltuani sain koiran menemään muutaman askeleen eteenpäin, jotka se otti todella vastahakoisesti ja epäröiden. Taas pysähdyttiin ja minä ihmettelemään kahta enemmän, mikä tässä mättää. Mitään outoa ei pitäisi tiellä olla. Autojakin menee sillalle, joten ei sitä olla voitu nostaa ylös merellä kulkijoita varten. Samassa huomaan, kuinka bussi hiljentää vierellä. Ja se todellakin on lähellä. Ehkä 10 sentin päässä meistä. Nyt ymmärsin, miksi koira ei halunnut kulkea. Jos oltaisi kävelty vielä jonkin matkaa, olisi voinut käydä huonosti. Oltiin melkein aidassa kiinni. Tajusin siirtyneeni sillalle väärältä puolelta. Sieltä, mistä autot sinne liikkuvat. Sillallehan on jalankulkijoille oma ns. sisäänkäyntinsä, jonka kaide erottaa selkeästi autojen puolelta. Kyllähän minä olen sen tiennyt aina. Nyt seilailin aivan muualla kuin liikenteen seassa. Ajatukset sekaisin kaikesta muusta. En tiedä, oliko bussikuskilla aikomus tulla huomauttamaan, että olin väärällä puolella, enkä jäänyt asiaa selvittämään. Luikin äkkiä takaisin ja päästiin ehjin nahoin turvalliselle reitille. Sinne koirakin kulki pitkin ja varmoin askelin. Jos olisin ollut liikkeellä yksin, olisin luultavasti saanut osumaa auton keulasta. Kai näitä voi sattua kaikille. Mutta tästä lähtien täytyy tehdä ajatustyöt jossain rauhallisemmissa paikoissa :)

Joulu oli Oonan osalta sitä samaa kuin meillä muillakin. Herkkuja. Kinkkua, possunkorvia ja kuivattua poronselkää. Ei kuitenkaan liiaksi. Meillä on ollut tapana lähipiirissä lahjoa jouluisin myös eläimet, eikä poikkeusta tapahtunut tänäkään vuonna. Herkkujen lisäksi paketeista paljastui myös jotain pysyvämpää ja oikeasti hyödyllistä.

Oonalla on ollut jo vuosikaudet oma pesä, jossa se on nukkunut joka ikinen yö. Kun muutettiin tänne uuteen kotiin, se ei ole petiinsä koskenutkaan. Olen ihmetellyt usein, mikähän siinä on ollut vikana. Sohva tai välillä mun sänkykin ovat olleet parempia paikkoja, jopa lattia. Nyt kun sijasin lahjatyynyn pesäkoloon, on se alkanut taas kelvata. Nyt ei ole vasu enää tyhjillään öisin, eikä aina päivisinkään...

Luultavasti vanhat pahnat alkoi kyllästyttää. Kaivattiin jotain uutta ja pehmeämpää.

Mun omasta ostamastani paketista löytyi puolestaan uusi hihna. Näitä fleksejä meillä on kotona jo olemassa ainakin kaksi ennestään, mutta ne ovat molemmat niin pieniä, että Oona saa ne halutessaan kiskottua katki ja olen aina sitä pelännyt, joten turvallisuussyistä päädyin tähän suurempaan taluttimeen. Musti ja Mirri-liikkeestä ostin, hinnaltansa oli melko suolainen - 39 euroa, mutta opaskoirakortilla sain kyllä hyvät alennukset. Mutta on toki laadultaankin hyvä ja vaikuttaa kestävän, vaikka koira välillä riuhtaisee. Ajatuksena fleksin hommaamiselle oli nuo Oonan vapaa-ajan nuuskimislenkit. Mulla on nyt täällä ollut tapana tehdä sen kanssa kävelylenkki iltaisin metsässä, jolloin se saa rauhassa tutustua toisten koirien jättämiin viesteihin ja haistella hajuja aivan rauhassa. Joskus alkuaikoina annoin sen nuuskia opaskoiravaljaat päällä, mutta siitä seurauksena tuli tapa, joka haittasi sen opastusta. Nokka saattoi eksyä maahan useammankin kerran yhden lenkin aikana ilman lupaa ja koin sen hankalaksi. Lopetin valjaissa nuuskimisluvat kokonaan, kuono saa viistää maata vain vapaa-ajalla. Oonahan tykkää hoitaa myös WC-asiointinsa mahdollisimman tiheissä ryteiköissä. Noista pöpeliköistä saattaa löytyä jos jonkinlaista ällöttävää, ravasta ties mihin koirien ja ihan ihmislenkkeilijöidenkin ulosteisiin (tämän kuulin naapuriltani, ja alkoi kuvottaa samantien), joten halusin säilyä kuivin jaloin. On helppo päästää Oona pitkässä fleksissä hoitamaan asiansa, ja voin itse odottaa tien reunassa. Joissain kohtaa polun reunoilla on myös ojia, joihin ei tee mieli mennä rämpimään. Fleksi on tällaiseen käyttöön hyvä, opashommissahan Oonalla on tavallinen nahkahihna- ja panta valjaiden lisäksi, jotka olen saanut sille opaskoirakoululta. Nahkahihna osoittautui liian lyhyeksi noille koiran ryteikköreissuille, koska jouduin itsekin niissä tarpomaan. Nyt tuo osuus on kovasti helpottanut.

Tuosta Oonan kuonotyöskentelystä yritin tänään räpsiä kuviakin, mutta eihän siitä mitään tullut. Mentiin ulos kuvailemaan vasta hämärän tultua, joten kuvista tuli todella himmeitä ja epäselviä. En takaa noiden yllä julkaisemieni kuvienkaan laadukkuutta, koska en ehtinyt tarkistuttaa niitä kellään - niin käy joskus. Nyt kun on kerrankin aikaa, niin halusin laittaa ne blogiin heti. Mutta ehkä niistä selvän saa. Mun blogeissa kuvien kanssa kannattaa aina suhtautua varauksella. Ihan joka, tai edes läheskään jokaisessa postauksessa ne eivät täydellisyyttä hivo. Mutta yritän parhaani :)