Tein muutama päivä sitten löytöjä Oonan vasemmasta kyljestä. Ei niin mukavia ja tervetulleita asioita. Kyljessä pieni patti, toinen, suurempi, itseasiassa aika suuri, melkein puolikkaan kananmunan kokoinen "litteähkö" lähempänä vatsaa, mutta kuitenkin kylkeä vielä sekin. Tätä olen aina pelännyt. Rotukoirilla kun tuppaa kaikenlaisia sairauksia olemaan enemmän, sanotaan. Pahkurat ovat sellaisia muljahtelevia ja liikkuvat ihon alla, eivät mitään paikallansa pysyviä kuhmuja. Nuo ovat ainakin tähän asti olleet täysin oireettomia. Ei aristusta kun niitä koskettaa, ei minkäänlaista eroa käyttäytymisessä, syömisessä, juomisessa jne. Ensimmäisenä noista tuli mieleen rasvapatit. Niitäkin vanhemmilla koirilla saattaa olla useampiakin. Googletin nettiä, rasvapattien pitäisi olla vaarattomia. Mutta mistäpä minä voin tietää mitään varmasti? Googlehan on diagnooseja pullollaan, sieltä voisi jokainen ottaa helposti omansa ja luottaa siihen, jos niihin todella jaksaa uskoa. Minä en jaksa enkä pysty. Täytyy varailla lääkäriaikaa mahdollisimman pian. Asia on hyvä tarkistaa. Ja jos nuo nyt vaarattomiksi rasvapateiksi todetaan, niin hyvä näin. Eläinlääkärireissut eivät koskaan ole turhia. Kuulun niihin eläintenomistajiin, jotka kiikuttavat lemmikin tarkastukseen, vaikka vaiva tai poikkeavuus olisi ihan pientäkin. Ehkä toisten mielestä olen hysteerinen, mutta mielenrauha on pakko saavuttaa joka tapauksessa, eikä sitä saada, ellei meillä ole ammattilaisen siunaus sille, että kaikki todellakin on ok. On parempi huolehtia liikaa kuin liian vähän. Olen heitellyt puolivitsinä kavereille ja muille läheisilleni niistä ajoista, kunhan mulla on omia lapsia. Varsinkin vauva-aikana, ja erityisesti esikoisen kanssa voin hyvin kuvitella omat reaktioni. Nyt se itkee sekunnin kauemmin, se on pahasti pulassa. Nyt se ei itke, miksi se ei itke. Se nukkuu liian vähän, nukkuu liikaa, syö liikaa, ei niele viimeistä suupalaa... Näitä paniikin aiheita on tuhansia. Tulen luultavasti saamaan soittokiellon hätäkeskukseen, kunhan muutaman kerran soittelen ambulanssit ja poliisit ja palokunnat paikalle lapsen aivastaessa kahden sijaan kolmesti. Joskus voisi oikeasti rauhoittua ja miettiä, mikä on todella vakavaa ja milloin voisi vielä seurailla oireita. Näissä pattiasioissa viimeksi erehdyin, toivottavasti tälläkin kertaa käy niin. Vein paniikin vallassa toisen kissani eläinlääkärin vastaanotolle löydettyäni siltä suurikokoisen pahkuran rinnasta. Lääkäri tutki ja totesi, että katti on vain satuttanut itsensä, että tuo on seurausta jostakin kolauksesta. Jälkeenpäin tajusin ettei ihmekään. Pojat olivat jouluna kaataneet kuusen kahdesti, ravanneet parvisängyn portaita ylös ja alas, kiipeilleet pitkin hyllyjä ja seiniä ja käyneet tutustumassa joka ikiseen koloon mitä silloisesta asunnosta löytyi. Siitä vauhdin ja korkealla kieppumisen määrästä on mahdoton jopa kissan selvitä kolhuitta. Pahkura hävisikin muutaman viikon kuluessa kokonaan. Mutta olkoonkin, että todennäköisesti Oonallakin on kyse vain rasvapateista, aion tälläkin kertaa olla se hysteerinen äiti ja viedä koiran mahdollisimman pian tutkittavaksi. Toivon, että pelot ja epäilyt kuolettavista syöpäkasvaimista ovat kaukaa haettuja ja turhaa panikoimista. Vaikea tätä on olla miettimättä jatkuvasti, mutta kohta pitäisi asiaan saada selvyys.
Tutkiskelin aikani pahkuroita kyljestä. Oona vissiin alkoi jo olla kypsä tälle mutistelulle ja käänsi lopulta kylkeä ja alkoi tehdä lähtöä paikalta. Nyt riittää. Lopeta jo.
Lähdettiin tänään aamupäivästä pienelle kävelylle metsään, josta saatiinkin nyt parempia kuvia aikaiseksi, kun hämärä oli jo hävinnyt. Eivät ainakaan mun silmään näyttäneet niin himmeiltä kuin lauantaiset ulkokuvat, jotka päätin jättää julkaisematta kokonaan. Oona sai viettää ns. vapaalenkin, jolloin se oli kytkettynä pelkkään fleksiin ja sai keskittyä ihan omiin juttuihinsa työn sijaan. Eli nuuskimiseen.
Oona ei ole oikein vielä täysin käsittänyt sitä, että fleksistä riittää narua pidemmällekin, vaikken tule aina perään. Helposti se jää polun reunalle ihmettelemään.
Töitäkin piti vähän tehdä. Ensin oli työ, sitten vasta huvit... Kuvat eivät kyllä työnteosta oikein kerro. Oona odotteli, että koska saa laskea kuonon kunnolla maahan. Oppii varmaan pian yhdistämään fleksin vapaa-aikaan ja siihen, että se ei ole kaukana kun naulakosta mukaan tarttuukin iso mötikkä nahkahihnan sijaan. Olisi ehkä syytä opettaa niin, että fleksi todellakin tarkoittaa sitä vapaata, eikä sotkea valjaita tuohon ollenkaan. Tutuissa paikoissa kun pystyn aivan hyvin sen kanssa tekemään kävelyreissuja ilman valjaitakin.
Toivottavasti helpottunein terveisin palaamme seuraavaan postaukseen... :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti