Oona on alusta asti pelännyt korkeita paikkoja. Sellaisia, joista näkee alas. Esimerkiksi kauppakeskuksissa olevat lasit yläkerroksissa. Kun sieltä näkee alas edelliseen kerrokseen, se on Oonan mielestä jotakin aivan hirvittävää. Jos koira joutuu lähelle lasia, se menee matalaksi, haraa tassuilla vastaan levittäen ne niin leveälle kuin mahdollista ja menee aivan jäykäksi. Toinen paikka on rappuset, joissa on sellaiset aukot, joista näkee alas. Niitä ei uskalleta kiivetä ylös millään. Muistan, kun Oonan minulle tullessa treenasimme kouluttajan kanssa meidän kerrostalon rapussa yhtä sellaista kohtaa useampaan kertaan, jossa oli rappusten vierellä kaide, jonka väleistä näkyi pudotus alas. Jossain vaiheessa Oona oppikin menemään siitä ohi jarruttamatta, mutta selkeästi aina varoi kyseistä paikkaa. Edelleen rappusissa se olen minä, joka menen kaiteen puolella ja koira vieressä toisella puolella. Näitä pelkoja olen kuullut muillakin koirilla joskus esiintyvän. Asia saattaa kuulostaa hieman kummalliselta, koska tässä on kyseessä kuitenkin opaskoira, jonka tulisi sopeutua kaikkeen ja selvitä lähes mistä vain. Mulla ei itselläni ole vastausta siihen, miksi Oona noin käyttäytyy, mutta kaikki opaskoirille vaadittavat testit se on läpäissyt ja siitä on koulutettu oikein mainio ja työnsä mallikelpoisesti suorittava kansalainen. Toki koirilla on erilaisia luonteita ja pelkoja, ja luultavasti tämä ei ole ollut esteenä koulutukselle. Itse näen tässä Oonan varovaisuudessa hyviäkin puolia. Mahdolliset pudotukset se kiertää kaukaa. Ja jos se alkaa jarruttaa ja laittamaan vastaan, tiedän, ettei itsekään kannata jatkaa eteenpäin. Jos näitä pudotuksia ei lasketa, Oona on aina utelias ja halukas jatkamaan matkaa, eikä taatusti heittäydy laiskottelemaan kesken retken, mentiinpä minne tahansa, missä tahansa. Jos koira säntäisi suinpäin pudotukseen, siinä kävisi huonosti. Tai jos se pysähtyisi liian myöhään juuri siihen reunalle. Voin kuvitella tilanteen, jossa aurinko paistaa kirkkaana pilvettömältä taivaalta, jolloin en pysty erottamaan itse juurikaan mitään. Jos liikuskellaan vaikkapa venesatamassa, jossa pudotus mereen on lähellä. Auringon sokaistessa silmäni ja kumotessa sen pienenkin näön, joka minulla on olemassa, tuskin havaitsisin pudotusta. Koira havaitsee. Ajoissa. Se ei koskaan suostuisi menemään ehkä arviolta kahta tai kolmea metriä lähemmäs. On tästä hyötynsäkin. Oikeastaan harvoin törmään tilanteeseen, jossa tuo asia tuottaisi hankaluuksia. Noita kuvailemiani laseja tulee melko vähän vastaan paikoissa, joissa me yleisimmin liikumme. Ja silloin kun niitä on, ei ole mikään pakko kulkea niiden vieressä. Aivan hyvin voidaan vaihtaa puolta lähemmäksi seinää niin, että Oonakin tuntee olonsa mukavaksi työtä tehdessään. Portaissa kaiteet eivät enää juurikaan haittaa joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, se on pitkäjänteisen ja rauhallisen, koiralle kannustavan treenin tulos.
Täällä uudessa kodissa porraskäytävässä raput pohjakerrokseen tuottivat kuitenkin Oonalle päänvaivaa. Syytä en edelleenkään tiedä, koska ne eivät eroa millään tavalla esimerkiksi aiemman kodin rappusista. Ensimmäistä kertaa alas mentäessämme täällä Oona jumittui ylätasanteelle, eikä suostunut millään tulemaan askeltakaan rappusiin. Yritin ensin kannustaa niin, että pidin normaalisti kiinni opaskoiravaljaista, ja koetimme mennä kuten missä tahansa aiemmissa paikoissa. Kun mitään edistystä ei tapahtunut, päästin irti valjaista, otin hihnasta kiinni niin, että pääsin itse rappusiin edeltä. Menin muutaman askeleen itse alemmas ja jäin siihen kasvot koiraan päin. Aloitin rauhallisen keskustelutuokion koiran kanssa. Selvitin puhumalla, että nämä ovat ihan samanlaiset portaat, joissa se on aiemminkin kulkenut ja kutsuin sitä tulemaan rohkeasti alemmas. Koira katseli minua ja rappusia koko ajan, oli utelias ja häntä heilui. Vaikutti enemmänkin empivältä, en ehkä sanoisi, että olisi suoranaisesti pelännyt, ei ainakaan mennyt paniikkiin. Aikani jutusteltuani ja yhden askeleen alemmas siirryttyäni rohkaisuksi koiralle, se vihdoin otti kuin ottikin askeleen. Paljon, erittäin paljon kehuja ja kannustusta, rohkaisua. Tuli toinen, kolmas, neljäs, viides askel... Kehujen saattelemana päästiin hienosti raput alas. Ylös mentäessä ei ole ollut mitään ongelmaa. Seuraavalla kerralla ihmeteltiin taas hieman, mutta huomattavasti vähemmän aikaa. Pian tuo meni ohi, ja nyt koira häntä heiluen hitvettää portaat ilman minkäänlaista empimistä. On jännä huomata, kuinka jotkut portaat voivat aiheuttaa tällaisen reaktion. En tiedä, mikä niissä koiraa arveluttaa, kun ne ovat kuitenkin samanlaiset kuin missä se on aiemminkin kulkenut.
Nyt kun ollaan täällä pääkaupunkiseudulla käytetty julkisia todella paljon, ja erityisesti metroa, olen huomannut, että joskus siinä on pientä takkuamista. Tätä esiintyy hyvin harvoin, mutta olen kiinnittänyt asiaan silti huomion. Metrohan on Oonalle vieras juttu, ja aiemmin olemme sitä vain kerran tai pari käyttäneet ennen muuttoa. Nyt muutamalla kerralla metroon mentäessä ja sieltä poistuessa Oona on kovasti tarkkaillut metron lattian ja raiteen väliin jäävää rakoa, jossa on korkea pudotus. Siinä ollaan sitten emmitty, että uskalletaanko metrosta astua ulos vai ei. Jos se tassu lipeää sinne rakoon ja koko koira siinä perässä... Näin se Oonan täytyy ajatella. Varsinkin me, jotka metrolla usein matkaamme, tiedämme että ovissa on oltava nopea. Metro ei odota, ja aina ei ole takeita siitä, että ovien lähiseutu tarkistetaan ennen kuin ovet vedetään kiinni. Siksipä ovista on painuttava salamana ulos, tällainen mielikuva on juurtunut mulle päähän jo vuosia sitten ja sitä olenkin ahkerasti noudattanut. Mitä sitten teen, kun Oona jää tutkimaan rakoa? Ensimmäisellä kerralla, kun se tapahtui, en todellakaan toiminut oikein. Menin itse paniikkiin ja ajattelin, että ovet sulkeutuvat ja jäämme väliin, tai vähintään jompikumpi meistä joko minä tai koira. Loikkasin ulos metrosta, otin molemmin käsin kiinni valjaista ja kiskoin koiran ulos sille samalla kotkottaen, että alkaa tulla sieltä nyt. Kun ovet sulkeutuivat, paniikki laantui ja metro jatkoi matkaansa, tajusin toimineeni väärin. Tuo on pahin virhe, mitä voin tehdä. Mutta minkäs teet, kun ulos on ehdittävä, ei siinä ole mitään mahdollisuuksia jäädä lepertelemään kuin pikkulapselle, että jospas nyt tulisit. Oonalla häntä vain heilui ja se oli, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Ajattelin, että tästä täytyy samantien soittaa Oonan kouluttajalle ja kysyä neuvoa. Hänellä varmasti olisi keino ja ratkaisu ongelmaan. Tiesin, että olihan meidän päästävä kotiinkin, eli uusi metromatka olisi vielä edessä. Ja kun se koitti, mietin ja jännitin kovasti metroon nousua. Kumma kyllä se ei tarttunut koiraan, oli kuin se ei olisi tajunnut tunnetilaani lainkaan. Uskon kyllä, että se tajusi, muttei piitannut siitä. Tai sitten se oli vain niin huomaamaton ele kuinka se reagoi, etten vain huomannut. Väitän osaavani lukea koiraani aika hyvin, joten tiedän, jos se käyttäytyy kummallisesti tai jos sen mieltä jokin vaivaa. Hetki uuteen koetukseen tuli. Mutta ilman minkäänlaista ongelmaa. Koira tassutteli pitkin askelin metroon, eikä ollut huomaavinaan koko rakoa, vaikka siinä se oli ihan yhtä leveänä ja kammottavana kuin tullessakin. Tällaisia hyviä metromatkoja on jatkunut ja jatkunut edelleen. Tuo oli pahin jumiutus, mutta jotain pieniä on tullut muutama vielä jälkeenpäin. Niistä on selvitty vain käskemällä koiraa eteenpäin, mikä on auttanut samantien, perään kehut ja kaikki on ennallaan. Kouluttajalle soitto jäi vielä toistaiseksi, kun mitään pahoja jarruja ei ole laitettu pohjaan. Enkä itsekään jännitä metromatkoja enää juuri lainkaan. Ensimmäinen jarru tuli täysin yllättäen, mutta siitä asti olen aina tiedostanut, että sellainen saattaa tulla vielä uudelleen, ja valmistellut koiraakin siihen, että mennään ovesta kerralla sisään ihan yhden pysähdyksen taktiikalla :) Ääni ja sen painot auttavat Oonaa kovasti. Se reagoi selkeästi kehuihin ja rohkaisevaan äänensävyyn, jo sillä saadaan monta juttua ratkeamaan. Jos vielä yksikin ensimmäisen jarrutuksen kaltainen tilanne tulee, on syytä ottaa heti yhteyttä kouluttajaan ja pyytää apua. Koululta löytyy varmasti kullanarvoista apua sekä keinoja, kuinka saadaan kulkemisesta mahdollisimman sujuvaa ja ongelmat karistetuksi pois tieltä.
Ollaanpa kerran jouduttu junassakin siihen tilanteeseen, että meidän oli tultava toisen vaunun kautta ulos. Korkeat ritiläportaat, joista näkyi alas maahan, olivat Oonalle kauhistus. Onneksi kyseessä oli päätepysäkki, joten ehdittiin hyvin päästä junasta ulos. Aikaa ei kuitenkaan ollut niin paljoa, että olisin ehtinyt alkaa houkutella Oonaa ja treenaamaan sen kanssa noissa kyseisissä portaissa. Hetkeä olisi vaikeuttanut myös jatkuvasti sulkeutuva junan ovi, jota olisi pitänyt tietyin lyhyin väliajoin availla napista painamalla. Päästiin sillä kertaa helpommalla vain kiertämällä toiselle ovelle, jossa portaat olivat Oonaystävällisemmät. Olisi hyvä, jos pääsisimme tutustumaan myös korkeisiin ritiläportaisiin paremmin, mutta se ehkä vaatisi jo VR:ltäkin jonkinlaista joustoa ja erikoisjärjestelyitä. Myöhemmin keksin, että laittamalla esimerkiksi jonkinlaisen kankaan peitteeksi portaille, olisi ehkä koiran saanut tulemaan ne muitta mutkitta alas. Täytynee seuraavalla kerralla testata. Onneksi junavaunujen uudistumisen myötä lemmikkivaunut ovat nykyään hyvät. Käsittääkseni niissä on ainakin suurimmassa osassa nyt matalalattiat, joten aremmatkin koirat saadaan kyllä junaan ja ulos :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti